Eriarvoisuudesta

Kolumni, julkaistu Demarissa 5.1.2012
Presidentti Halonen esitti uudenvuodenpuheessaan vakavan huolensa maamme eriarvoistumiskehityksestä ja yhteisvastuun rapautumisesta. Huoleen on syytä. Maassamme on n. 900 000 köyhää ihmistä ja yhteensä 650 000 kotitaloudessa koettiin toimeentulotukivaikeuksia vuonna 2010.
Taloudellinen eriarvoistuminen johtaa eroihin paitsi aineellisesti, myös ihmisten mahdollisuuksissa toimintaan ja osallisuuteen. Sillä on monia vaikutuksia ihmisen elämänkulkuun ja yhteiskunnan kehitykseen. Vahvoja merkkejä Suomen muuttumisesta luokkayhteiskunnaksi on näkyvillä kaikkialla.

Tuloerot ovat kasvaneet viimeisen parin vuosikymmen aikana dramaattisesti. Olemme siirtyneet nopeasti tasaisen tulonjaon yhteiskunnasta kohti taloudellisesti yhä eriarvoisempaa mallia. 1990-luvun alkupuolella porvarihallitus eriytti ansio- ja pääomatulojen verotuksen, mikä mahdollisti ennennäkemättömän varallisuuden kasautumisen. Vuosien mittaan talouden kasvu on kasvattanut osinkotuloja ja myyntivoittoja samalla kun etenkin teollisuustyöpaikat alkoivat siirtyä halpatuotantomaihin. Pitkäaikaistyöttömyys on kasvanut ja epätyypilliset työsuhteet lisääntyneet. Laman aikana monien sosiaalietuuksien taso jäädytettiin tai niitä leikattiin, eikä lamaa edeltävää tasoa ole kattavasti saavutettu. Parin vuosikymmenen kehitys näkyy nyt suurina hyvinvointi- ja varallisuuseroina kansalaisten välillä.

Kuten Halonen totesi, eriarvoisuuden kasvu ei ole luonnonvoima, vaan siihen voidaan vaikuttaa poliittisin päätöksin. Valitettavasti myös SDP on ollut useassa hallituksessa tekemässä päätöksiä, jotka - jos eivät varsinaisesti ole lisänneet - eivät myöskään ole vähentäneet eroja. Vasemmistolaiset arvot ovat eduskunnassa vähemmistössä ja se näkyy politiikan päätöksissä, jotka ovat usein monien kompromissien tuloksia.

SDP on kuitenkin vahva vaikuttaja, kuten nykyhallituksen monista linjauksista tiedämme. Esimerkiksi vuoden vaihteessa tehty perusturvan tason parantaminen ei ollut mikään läpihuutojuttu vaan vaati vahvaa sitoutumista ja työtä. Tällaista määrätietoisuutta tarvitsemme jatkossakin, jos aletaan etsiä kohteita menoleikkauksille: ne eivät saa lisätä eriarvoisuutta! Tämä koskee niin etuuksien tasoa kuin kuntien peruspalveluiden saatavuutta ja laatua.

Nyt esim. sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmämme toimii parhaiten työssäkäyvien, aktiivisten ja omat oikeutensa tuntevien kansalaisten kohdalla. Heikommassa asemassa olevat ihmiset eivät saa palveluita yhtä hyvin. Lähtökohtana on oltava, että yhteisesti rahoitettu palvelujärjestelmämme palvelee kaikkia ihmisiä tasapuolisesti. Silloin heikompien ääntä on kuunneltava tarkemmin ja heille on tarjottava erityisesti tukea ja palveluita.

Toimiva hyvinvointivaltio toimii hyvin niin työtätekevälle keskiluokalle kuin kaikille muillekin kansalaisille. Tässä on meille suuri haaste.