Tänään käytiin eduskunnassa välikysymyskeskustelu kotihoidon tukeen tehtävistä muutoksista. Ajatuksiani välikysymyksen tiimoilta:
Välikysymyksessä esitetään yksi tärkeä huomio, josta voi
olla vain yhtä mieltä opposition kanssa. Nimittäin: ”Suomi nousee vain työllä
ja yrittäjyydellä.”
Juuri näin.
Ja kun me haluamme että Suomi nousee ja työllisyysaste
Suomessa kasvaa, meidän pitää huolehtia siitä, että meillä on työpaikkoja ja
hyvät edellytykset yrittäjyydelle.
Mutta meidän pitää myös huolehtia siitä, että osaavaa
työvoimaa on tarjolla.
Meidän tulee huolehtia ihmisten ja perheiden hyvinvoinnista.
Kyse on kokonaisuudesta, joka mahdollistaa suomalaisen hyvinvoinnin myös
tulevaisuudessa.
Tästä syystä on myös ehdottoman tärkeää tukea perhettä ja
vanhemmuutta.
Kaikki tutkimukset osoittavat, että ensimmäiset vuodet ovat
todella merkittäviä lapsen kasvun kannalta. Siksi on tärkeää, että meillä on
vanhemmuutta ja vanhempien kasvatusvastuuta aidosti tukevia palveluja ja
toimintoja. Tässä varhaiskasvatuksella ja perheneuvolapalveluilla on
olennainen rooli.
Ja vanhemmuuden tukemiseen tähtää myös hallituksen linjaus
kotihoidontuen kohdentamisesta puoliksi molemmille vanhemmille.
Kyse ei ole vastakkainasettelusta vaan siitä, että hallitus kehittää nykyistä joustavampia ja kokonaan
uusia toimintamalleja. Tarkoituksena on aidosti tukea molemmille vanhemmille
kuuluvaa oikeutta ja vastuuta vanhemmuudesta.
Demareiden ryhmäpuheessa Tarja Filatov totesi, että jos olisimme nyt luomassa kotihoidon tukea, niin pitäisimme varmasti lähtökohtana sitä, että tuki jaetaan tasan isien ja äitien
kesken.
Tällä hetkellä kotihoidontuen käyttäjistä n. 95 prosenttia
on naisia. Kuitenkin eri tutkimusten perustella miehet haluaisivat viettää
nykyistä enemmän aikaa perheensä kanssa.
Nykyisen kotihoidontuen puolustajat perustelevat kantaansa
mm. perheiden valinnan vapaudella. Mutta jos kotihoidontuki perustuu aitoon valinnanvapauteen,
miten se voi johtaa näin vääristyneeseen tilanteeseen? Onko vain viisi prosenttia miehistä halukkaita hoitamaan
lapsiaan?
Vai onko kuitenkin niin, että kotihoidontuen
valinta-asetelma on se – meneekö äiti töihin vai jääkö hän kotiin.
Tilastot kertovat, että kotihoidontuella ollaan sitä
pidempään, mitä heikompi koulutus äidillä on. Samoin, jos hänellä ei ole työpaikkaa, johon palata, kotihoidontuen
jatkaminen on houkuttelevaa.
Tosiasia on, että jokainen vuosi poissa työstä tekee töihin
palaamisesta vaikeampaa. Voimme aidosti kysyä, onko tämä valinnanvapautta.
Kannan erityistä huolta naisista, jotka ovat vailla
perustutkintoa ja joilla ei tästä syystä ole työpaikkaa. Juuri heillä voi olla erityisen vaikeaa päästä kiinni
työelämään, kun lapset siirtyvät varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen piiriin.
Monet naiset kokevat, ettei heillä ole aikaa eikä
taloudellista mahdollisuutta mennä koulutukseen perheen perustamisen jälkeen. Olen pohtinut, kannustaisiko esimerkiksi maksuton
varhaiskasvatus äitejä hakeutumaan tutkintoon johtavaan koulutukseen, joka
toisi heille huomattavasti paremmat edellytykset työllistyä jatkossa. Tämä
toisi lisää vaihtoehtoja perheelle kotihoidon rinnalle.
Ensi vuoden alusta tulee voimaan myös hieno sosiaalinen
innovaatio, joustava hoitoraha. Se mahdollistaa nykyistä paremmin osa-aikatyön
tekemisen ja lisää työnteon kannustavuutta.
Meidän työelämässämme on kuitenkin yksi suuri ongelma. Se
arvostaa hyvin vähän perheiden olemassaoloa. Lapsiperheet nähdään uhkana, taloudellisena riskinä mm.
hoitovapaiden takia. Usein naiset kantavat vastuun hoitovapaista, joka
osaltaan lisää kielteistä asennetta nuoriin naisiin.
Jotta työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen olisi aidosti
mahdollista, jokaisella työpaikalla pitäisi aidosti pysähtyä tämän asian
ääreen. Kysyttäisiin, tuetaanko meidän työpaikallamme perhe-elämää helpottavia
työkäytäntöjä ja työaikoja? Onko henkilöstöllä työn ja perheen
yhteensovittamisesta johtuvia jaksamisongelmia? Onko suhtautuminen miesten ja
naisten vanhemmuuteen tasapuolista?
Pitäisi vastata kysymyksiin rehellisesti ja etsiä keinoja
tilanteen parantamiseksi.
Maassamme on onneksi myös hyviä kokemuksia, jossa perheiden
näkökulma on otettu vahvasti osaksi työyhteisöä. On osoitettu että,
perheystävällinen työkulttuuri parantaa työviihtyvyyttä ja työ hyvinvointia. On
osoitettu, että myönteisellä asenteella vaikutetaan työmotivaatioon,
työtehokkuuteen ja parempiin työtuloksiin. Siitä on tullut joihinkin yrityksiin
jopa rekrytointivaltti.
On selvää, että kotihoidontuen jatkovalmistelun lähtökohtana
pitää olla lapsen edun toteutuminen. Myös yksinhuoltajat ja erilaiset
perhemuodot on otettava huomioon ja monia muitakin seikkoja on vielä
selvitettävä.
Perhepolitiikassa riittää paljon kehitettävää.
Etuuksien puolella on tärkeää kehittää lapsilisäjärjestelmän rakennetta. On
uudistettava asumistukijärjestelmää tukemaan lapsiperheitä.
Vanhempainvapaiden osalta rakennepoliittisessa ohjelmassa
luvataan selvittää vanhemmuuden kustannusten tasaaminen. Myös tämä selvitystyö
on tärkeä askel kohti nykyistä tasaisempaa vanhemmuuden jakamista.
Mielestäni jatkossa meidän on arvioitava myös mahdollisuudet
korottaa pienimmät äitiys-, isyys- ja vanhempainrahat työmarkkinatuen tasolle.
Lapsiperheiden köyhyys on ehkä kaikkein pahin yhteiskunnallinen ongelma, ja
sitä vastaan meidän pitää taistella. Ensisijaisten etuuksien kehittäminen on
tässä työssä todella tärkeää, mutta samalla pitää huolehtia, että perheet
pystyvät elämään myös silloin, kun he ovat pitkäaikaisia toimeentulotuen asiakkaita.
Etenkin jokaisen lapsen harrastusmahdollisuuksien turvaaminen on ensiarvoisen
tärkeätä.
Etuudet ovat vain osa siitä sosiaaliturvasta, joka perheille
kuuluu. Tärkeämmässä asemassa ovat palvelut. Nyt, kun kuntien velvoitteet ja
tehtävät ovat tarkastelun ja karsinnan alla, on mielestäni tärkeää, että
lapsiperheiden hyvät peruspalvelut turvataan. Niistä säästäminen uhkaa koitua
suureksi kustannukseksi tulevaisuudessa.