torstaina

Viisas vanhuus

Vanhusten viikkoa vietettiin tänä vuonna teemalla viisas vanhuus. Me kaikki tunnemme sanonnan nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus. Vanhuuden viisauteen liittyy harkintakyky, kyky ymmärtää omien tekojen seurauksia ja syy-yhteyksiä. Nuoruuden hulluun huimapäisyyteen taas liitetään ajattelemattomuus ja säntäily mielijohteiden perässä.
Varmasti sanonnassa on totuuttakin mukana. On kai selvää, että elämänkokemus lisää viisautta. Toisaalta tiedämme, että jotkut eivät opi koskaan – ja toiset taas vallan villiintyvät vanhuusiässään. Meitä on siis moneen junaan, monenlaisia ihmisiä, erilaisia elämänkokemuksia ja elämäntarinoita. Jokainen niistä – ja jokainen meistä – yhtä tärkeä ja merkityksellinen.

Kunpa saisimme sen viisauden myös vanhuspolitiikkaan. Tarkoitan sitä, että näkisimme paremmin vanhuuden arvon ja osaisimme tehdä päätöksiä lähtien ihmisestä, vanhuksesta – tai ikääntyvästä kuntalaisesta - emmekä lähtisi ajattelemaan päätöksiä pelkästään taloudellisina kysymyksinä.
Varmasti kaikki ovat kuulleet sanottavan ettei ole varaa, kunnalla tai budjetissa ei ole varaa. Kysyisin mieluummin: onko meillä varaa jättää huomioimatta vanhuksia ja heidän todellisia tarpeitaan. Miten se näkyy budjetissa?
Tiedämme, että yhä useampi ikäihminen voi tänä päivänä hyvin. He ovat valtava voimavara yhteiskunnassamme. He ovat kuluttajia, veronmaksajia, vapaaehtoistyöntekijöitä, auttavat nuorempia sukupolvia erilaissa elämäntilanteissa. He ovat ihmisiä, jotka ovat tottuneet kantamaan vastuuta – niin itsestään kuin läheisistään.Jotta ikäihminen voisi elää hyvää vanhuutta, hänen tarpeensa ja näkemyksensä on otettava entistä vahvemmin huomioon.
Meidän tulee arvioida päätöksiä myös tulevaisuuden investointeina. Mikä on päätöstemme vaikuttavuus? Vaikuttavuudelle annetaan edelleen liian vähän painoarvoa. Panostamalla ihmisen hyvinvointiin tänään voimme säästää huomisen kustannuksista. Sama ajatukseni koskee kaikkea ihmisiin kohdistuvaa politiikkaa, ei vain vanhustyötä. Kyse on arvoista ja arvovalinnoista.

Yhä useammin kuulen keski-ikäisten ihmisten hankkivan yksityisiä vakuutuksia, eläkkeitä, sijoitustilejä. Monet tekevät näitä sijoituksiaan – ei rikastuakseen, vaan – taatakseen vanhuudenpäivänsä. Liian usein kuulee, että ihmisten luottamus suomalaiseen yhteisvastuuseen ja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuteen on epävarmalla pohjalla. Pelätään, kuinka selviydytään vanhuudesta. Joidenkin mielestä ei kannata maksaa veroja, sillä siitä ei saa itselleen riittävästi hyötyä. Ennemmin kannattaa laittaa raha säästöön pahan päivän varalle. Ja – onhan naapurikin laittanut, uskotaan.

Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus perustuu luottamukseen. Ihmisten pitää luottaa – pitää tietää, että järjestelmä toimii myös huomispäivänä. Meidän pitää voida luottaa siihen, että sairas saa terveydenhoitoa ja tarvitsemansa lääkkeet, että vammautunut saa kuntoutusta, että lapsi saa opetusta, että vanhus saa hoivaa - ja että kirjaston käyttäjä saa luettavaa.
Ihmisten täytyy luottaa siihen, että maksamalla veroja hän saa tarvittavat laadukkaat palvelut eri elämäntilanteissa. Tästä on aina ollut kyse kun puhutaan pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta.

Valitettavasti viime vuosina tilanne on muuttunut. Tuloerot ovat kasvaneet ja palveluiden kenttä on lähtenyt eriytymään. Ihmiset haluaisivat käyttää julkisia terveydenhuollon palveluja. Ongelmaksi on tullut, että julkisen terveydenhuollon resurssit ovat liian vähäiset, jonka takia ihmiset ovat joutuneet turvautumaan yksityisiin palveluntuottajiin.Yksityiset palveluntuottajat ovat hyvä täydentäjä kuntapalveluille, mutta kunnan on taattava, että julkiset palvelut ovat palvelurakenteen perusta ja kaikkien kuntalaisten käytettävissä.
Uskoisin - ja toivon - että viime aikoina tapahtunut voimakas havahtuminen perusterveydenhuollon heikkoon tilaan tuo aidon muutoksen terveydenhuollon toimintaan. Terveydenhuollon kahtiajakautuminen on estettävä ja turvattava kaikille ihmisille hyvä hoito oikeaan aikaan ja mieluiten lähipalveluna.

Suomalaisen vanhuspolitiikan tavoitteena on edistää ikääntyvien toimintakykyä ja itsenäistä elämää. Tavoitteena on, että mahdollisimman moni ikääntyvä voi elää laadukasta elämää omassa kodissaan. Viime keväänä uudistettiin ikäihmisten palveluja koskevat laatusuositukset ja vanhusten palveluihin liittyvät yleiset linjaukset. Käytännössä ehkä merkittävin linjaus on, että tulevaisuudessa ainoastaan 3% yli 75-vuotiasta ihmisistä hoidetaan laitoksessa ja 97 % kotona tai palveluasunnoissa. Tämä on merkittävä linjapäätös, sillä se tarkoittaa sitä, että palveluja on kehitettävä entistä voimakkaammin siten, että ihmiset saavat tarvittavat palvelut kotiin. Se edellyttää myös selkeää panostamista avopalveluiden monipuoliseen kehittämiseen. Lisäksi suurena haasteena on turvata riittävä henkilöstö lisääntyviin vanhusten palveluihin.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnassa on parasta aikaa käsittelyssä lainsäädäntö, joka velvoittaa kuntia tekemään kaikille yli 75-vuotiaille palvelutarpeen arvioinnin jos henkilö sitä haluaa. Ongelmana on, että palvelutarpeen arviointi ei ainoastaan riitä, vaan tarvitaan myös sitoutumista arvioinnin jälkeen palveluiden tuottamiseen. Ihmisten on saatava tarvitsemansa palvelut, jotka todetaan arvioinnin yhteydessä. Tosiasia on, että vanhukset saavat hyvin kirjavasti palveluja eri puolilla Suomea. Nykyinen lainsäädäntö ei turvaa yhtäläistä ja tasa-arvoista oikeutta kaikille. Mielestäni on erittäin tärkeää, että sitovaa lainsäädäntöä myös vanhusten palveluihin ryhdytään pikaisesti kehittämään, jotta voimme turvata kaikille ikääntyville ihmisille hyvät palvelut riippumatta asuinkunnasta.

Ikäihmisten laatusuositusten keskeistä sisältöä on myös terveyden edistämisen ajatus. Se on viisasta vanhuspolitiikkaa. Terveyden edistämisen tavoitteena on parantaa elämänlaatua ja vaikuttaa pitkäjänteisesti ja suunnitelmallisesti ihmisten hyvinvointiin. Terveyden edistämiseen satsaaminen on sekä inhimillisesti oivallista vanhustyötä että taloudellisesti ajatellen erittäin järkevää. Se on kokonaisvaltaista toimintaa, johon tarvitaan hyvää neuvontaa ja palveluohjausta sekä asiakkaan omaa oivallusta ja sitoutumista oman hyvinvoinnin edistämiseen. Esimerkiksi ruokavaliomuutokset terveellisempään ja monipuolisempaan suuntaan ovat viime kädessä kiinni omasta päätöksestä.
Parhaimmillaan terveyttä edistämällä vältetään sairastumista, estetään ja hidastetaan yleiskunnon heikentymistä sekä estetään raskaita laitoshoitoja. Usein esimerkiksi liikuntakyky mahdollistaa ulkoilun ja ystävien tapaamisen, millä on suunnaton merkitys mielenterveydelle ja hyvinvoinnille.

Toisaalta pelkkä liikuntakyky ei riitä, jos ympäristössä on paljon esteitä tai palvelut ovat kaukana. Siksi terveyden edistämistä pitää ajatella monipuolisesti ja nimenomaan ikäihmisen näkökulmasta. Kuljetuspalvelut, kutsutaksit, lähipalvelut, kevyen liikenteen väylät, esteettömät asunnot, hissit ja lähiympäristö - nämä kaikki kuuluva osana ikäihmisen terveyden edistämiseen.

Tulevaisuudessa yhä useampi omainen kantaa entistä suurempaa vastuuta läheistensä hoidosta. Tällöin myös omaishoitajien määrä tulee kasvamaan. Hallituksen sosiaaliturvauudistusta laativa SATA-komitea valmistelee myös uutta omaishoidon lainsäädäntöä. Alustavien tietojen mukaan merkittävin uudistus siinä olisi, että omaishoidontuki siirtyisi Kelalle ja muu palvelun tuottaminen jäisi kunnalle.

Toimin Omaishoitajat ja läheiset liiton hallituksen varapuheenjohtajana. Liittomme tukee perusajatusta, että tuki siirtyisi Kelalle. Olemme myös kehittäneet mittaristoa ja kriteereitä omaishoidolle. Tavoitteena on, että nämä tulisivat osaksi uutta lainsäädäntöä, jotta omaishoitajuuden erityispiirteet tunnistettaisiin entistä paremmin ja jotta omaishoitajia kohdeltaisiin tasavertaisesti eri puolilla Suomea. Näin ei tällä hetkellä valitettavasti tapahdu.
Kannamme suurta huolta omaishoitajien jaksamisesta, sillä kunnat eivät pysty nykyiselläkään lainsäädännöllä turvaamaan kaikille omaishoitajille edes tarvittavia vapaapäiviä. Tästä syystä pidämme ehdottoman tärkeänä, että omaishoitajien palveluja kehitetään ja vahvistetaan huomattavasti nykyisestä.

Toisin kuin pääministeri Vanhanen, joka pohtii missä kulkee omaishoidon ja lähimmäisenrakkauden välinen raja (niin kuin omaishoitosopimus poistaisi rakkauden!), minun mielestäni omaishoitajuutta pitäisi kehittää ja hoitajuuteen kannustaa. Esimerkiksi tarjoamalla omaishoitajien vapaapäivinä annettavat tukipalvelut maksuttomina voisimme lisätä omaishoitajuuden houkuttelevuutta. Samoin omaishoitoon liittyvät palvelut tulee olla paremmin säädeltyjä ja kohtuuhintaisia, jotta ihmisillä on varaa hankkia tarvittavat palvelut.
Yksi ajatus olisi myös tarjota omaishoitajalle säännölliset terveystarkastukset ja maksuton terveydenhuolto. Nämä olisivat kohtuullisia satsauksia tähän arvokkaaseen työhön.

Omaishoidon kehittäminen vastaamaan paremmin myös työelämän ja hoidon yhteensovittamista olisi tärkeää. Yksi suuri kysymys on myös niiden omaishoitajien aseman parantaminen, jotka eivät ole tuen eivätkä myöskään palvelujärjestelmän piirissä. Heitä on omaishoitajista suuri enemmistö, ja he ovat tällä hetkellä tavallaan lainsuojattomia.

Vanhustenhoidon haasteet ovat suuret. Meidän tulisi nähdä viisaasti mikä elämässä on tärkeää. Me tarvitsemme luottamusta toisiimme ja yhteiskuntaan, me tarvitsemme välittämistä, huolenpitoa ja yhteisöllisyyttä. Meidän täytyy huolehtia siitä, että jokainen meistä voi luottaa tulevaisuuteen, siihen ettei kukaan jää yksin, vaan jokaisesta huolehditaan kaikissa elämäntilanteissa.

lauantaina

Vammaisten ihmisoikeudet

Torstaina eduskunnassa käytiin lähetekeskustelu pitkään odotetusta ja toivotusta esityksestä vammaisten henkilökohtaisen avunsaannin parantamiseksi. Hallituksen esitys on vammaisjärjestöjen, vammaisaktivistien ja useiden kansanedustajienkin määrätietoisen, monivuotisen työn tulos, joka viimein saatiin ministeri Paula Risikon toimesta eduskunnan käsittelyyn. Lain säätäminen on merkittävä askel vammaisten ihmisoikeuksien parantamiseksi.

Hallituksen esityksen johdannossa todetaan, että edellisen hallituksen ohjelmaan sisältyi kirjaus vaikeavammaisten ihmisten henkilökohtaisen avustajajärjestelmän ja tulkkipalvelujen kehittämisestä sekä kehitysvamma- ja vammaispalvelujen yhteensovittamisesta. Lakien yhteensovittaminen aloitettiin viime kaudella, mutta kokonaisuudistusta jouduttiin lykkäämään sekä siitä syystä, että lakien yhteensovittaminen osoittautui odotettua vaikeammaksi, kuin myös siksi, että uudistukseen ei ollut riittävästi resursseja. Viime kaudella kuitenkin tehtiin uudistuksia, kuten parannettiin tulkkipalveluita ja laajennettiin päivätoimintaa. Lisäksi sosiaalisia yrityksiä kehitettiin vammaisten työllistymisedellytysten parantamiseksi.

Vammaispalvelulain muutoksen yhteydessä syksyllä 2006 samoin kuin aiemmin samana vuonna annetun vammaispoliittisen selonteon käsittelyn yhteydessä eduskunnassa nousi esiin vahva yhteinen tahto kehittää henkilökohtaista avustajajärjestelmää. Tuolloin eduskunta edellytti - 138 edustajan voimin yli puoluerajojen - henkilökohtaisen avustajapalvelun kehittämistä ja sen rahoituksen uudistamista. Ja toimeen tartuttiin, niin että saimme lain eduskunnan käsittelyyn torstaina. Kyseessä on osittaisuudistus, jonka ensisijainen tarkoitus on vahvistaa vaikeavammaisten henkilöiden mahdollisuutta saada henkilökohtaista apua siten, että se "kuuluu kunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin". Toisin sanoen vaikeavammaiset henkilöt saavat tietyin rajauksin subjektiivisen oikeuden henkilökohtaiseen apuun.

Palvelun järjestämistavat ovat puhuttaneet paljon vammaisjärjestöjä. Esityksen mukaan avustaja voisi olla nykyiseen tapaan työsuhteessa avustettavaan, mutta palvelua voitaisiin hankkia myös palvelusetelillä ja kolmantena vaihtoehtona kunta voisi järjestää avun samoin kuin muitakin sosiaalipalveluja. Koska henkilökohtaisen avun tarkoitus on tukea vaikeavammaisen henkilön itsenäistä elämää, on tärkeää, että avustettava kykenee itse määrittelemään tarvitsemansa avun sisällön ja toteuttamistavan. Lakiuudistuksen keskeinen tavoite on vammaisen ihmisen itsemääräämisoikeus. Se tulisi varmistaa jokaisen toimintavaihtoehdon osalta. Nyt on nähty pelkona ja osittain myös ongelmana, että itsemääräämisoikeus kaventuisi, kun kunta voi toimia palvelun järjestäjänä.

Henkilökohtaisesti ymmärrän hyvin eri vammaisjärjestöjen pelon, sillä vammaispalveluja järjestetään nykyisen lain mukaan niin kirjavasti eri puolilla Suomea, ettei vammainen voi varmasti luottaa siihen, että hänen näkemyksensä tulee kuulluksi omien palvelujen osalta. Tämän lain osalta henkilökohtaisen avustajan ja vammaisen välinen suhde on erittäin tärkeä. Vammaisen pitää luottaa avustajaan. Avustaja lukee henkilön postit, käy lompakolla, vastaa puhelimeen, auttaa hygieniassa, ruokailussa. Avustaja tulee iholle, koskettaa. Vammainen jakaa lähes kaiken henkilökohtaisen elämänsä avustajan kanssa. Tästä syystä on erittäin tärkeää, että vammainen voi itse vaikuttaa siihen, miten hän saa henkilökohtaista apua ja kuka sitä antaa.

Olen kantanut myös suurta huolta tulkinnasta omaishoitajien osalta. Mielestäni on erittäin tärkeää, ettei laki sulje pois omaishoitajia. Moni omaishoitaja ja hoidettava tarvitsevat myös tukea arjen selviytymiseen. Henkilökohtainen apu auttaisi omaishoitajuutta hyvällä tavalla arjen selviytymisessä ja jaksamisessa esimerkiksi vammaisten lasten kohdalla. Vanhemmat voisivat suunnitella arkeaan ja sen sujuvuutta tai pitää lain sallimat vapaapäivät, jos he voisivat luottaa, että lasta hoitaa tuttu henkilökohtainen avustaja. Tämä tukisi myös omaishoitajien jaksamista monellakin eri tavalla.

Myönteistä laissa on se, ettei henkilökohtainen apu ole sidottu ainoastaan kotiin. Laissa on mainittu päivittäiset välittömät toimet, joihin kuuluvat esimerkiksi myös työ ja opinnot. Kyse on laaja-alaisemmasta tarpeesta. Laki mahdollistaa myös perustoimien lisäksi muut toimet ja harrastukset, joita ei tule sitoa välttämättömiin tarpeisiin. Nämä on ehdottomasti pidettävä erillään. Vammaisille ihmisille tulee antaa yhtäläiset oikeudet sosiaaliseen elämään ja vapaa-aikaan kuten meillä muillakin.

Harrastus- ja muuhun toimintaan vammainen voi käyttää vähintään 10 tuntia vuonna 2009 ja vähintään 30 tuntia vuonna 2011 kuukausittain. Tärkeää on, ettei minimistä tule maksimia, kuten se herkästi kunnissa tulkitaan.

Esityksessä todetaan, että kunnille annetaan tämä uusi lakisääteinen velvollisuus poikkeuksellisesti, koska katsotaan, että vaikeavammaisten ihmisten ihmisarvon toteutumisen kannalta on kyse ensiarvoisen tärkeästä palvelusta. Näin on. Meidän pitää ymmärtää, että tässä puhutaan viime kädessä ihmisoikeuksista. Vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumisen kannalta on keskeistä, että he voivat osallistua yhteiskunnan toimintoihin yhdenvertaisesti muiden kansalaisten kanssa.

Kuitenkin keskeinen huolenaiheeni on resurssien riittävyys. Esityksen mukaan se joudutaan tässä vaiheessa tekemään huomattavasti rajatumpana kuin mitä vammaisjärjestöt ovat tavoitelleet ja mihin aikaisemman valmistelun yhteydessä on pyritty. Muistamme viime hallituskaudelta, että puhuttiin jopa 400 miljoonan euron kustannuksista. Jossakin vaiheessa saimme ministeriöstä arvion, että välttämättömimmän avun turvaaminen maksaisi noin 210 miljoonaa euroa vuodessa. Nyt hallitus esittää ensi vuodelle runsasta 2:ta miljoonaa ja jatkossa noin 6:ta miljoonaa valtionosuuksien kautta. Käytännössä se kattaa kuluista kolmasosan ja loppu jää kuntien maksettavaksi.
Rahoitus on riittämätön tarpeisiin nähden. Maassamme on tällä hetkellä noin 70 kuntaa, jotka eivät tälläkään hetkellä ole mahdollistaneet lainkaan vaikeavammaisille henkilökohtaista avustajaa. Tällä hetkellä henkilökohtaista avustajaa käyttää noin 5 000 ihmistä ja kokonaiskustannukset ovat noin 50 miljoonaa euroa. On arvioitu, että henkilökohtaisen avustajajärjestelmän pariin tulee noin 15 000 vammaista. Jos avun piiriin tulevat nämä 10 000 ihmistä lisää, on selvää, että hallituksen rahallinen satsaus on liian pieni.
Tiedän, että tämä on lähtölaukaus tälle tärkeälle asialle, tiedän, että tilannetta seurataan ja rahoitustilannetta arvioidaan jatkossa. Esityksen mukaan sen aiheuttamien kustannusten todellista määrää on vaikea ennakoida täysin luotettavasti, koska niihin vaikuttaa olennaisesti se, miten lain tulkinnanvaraisia säännöksiä tullaan soveltamaan.

Hallituksen esitys tulee nyt sosiaali- ja terveysvaliokunnan käsittelyyn, jossa saamme lisää tietoa monista auki olevista yksityiskohdista ja pystymme vaikuttamaan lain sisältöön. Jotkut vammaisryhmät ovat jo ehtineet olla hyvin huolissaan lain tulkinnasta ja niistä asioista on tärkeää saada tarkkaa asiantuntijatietoa lisää. Joka tapauksessa lienee selvää, että lain yhdenmukaista soveltamista varten tarvitaan huolellisesti valmistellut suositukset - muuten joudumme peruskysymysten eli ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kannalta ojasta allikkoon.

Vielä yksi tärkeä asia. Henkilökohtaisten avustajien työmarkkina-asema on osittain epäselvä. Nyt kun järjestelmää näin mittavasti laajennetaan, on tärkeää, että sekä työnantajien ja työntekijöiden kannalta työsuhteen ehdoista säädetään aiempaa tarkemmin. Alalta puuttuvat kokonaan yhteiset työehtosopimukset, mikä on aiheuttanut sen, että jokaisessa kunnassa on jokin oma sovellus avustajien työehdoista. Lisäksi sosiaali- ja terveysministeriö ja vammaisjärjestöt ovat tahoiltaan tehneet ohjeitaan siitä, miten työsuhteissa tulisi toimia. Kenttä on todella kirjava.
Arjen kysymysten ja ongelmien esimerkkeinä mainittakoon, että tällä hetkellä avustajien vuorotyölisät, vuosilomat ja sairausajan palkat ja sijaistukset ovat monille epäselviä. Avustajien asema ei ole myöskään turvattu lomauttamistarpeen sattuessa. Lomautuksia sattuu, jos vammainen henkilö joutuu laitoshoitoon tai kuntoutusjaksolle. Myös palkkaus vaihtelee. Tällä hetkellä useat vammaiset henkilöt ovat työnantajina järjestäytyneet Heta-liittoon ja monet avustajat Julkisten ja hyvinvointialojen liittoon. Nämä liitot ovat tehneet hyvää yhteistyötä saadakseen toimivuutta ja selkeyttä työsuhteisiin ja paremmat ehdot alalle. Avustajan työ on erittäin arvokasta työtä, se on myös vaihtelevaa ja vaativaa riippuen vammaisen ihmisen tarpeista. Jatkossa on entistä tärkeämpää satsata myös avustajien koulutukseen. Pelkät eettiset ohjeet eivät aina riitä vaativan, ihmisläheisen työn tekemiseen. On myös muistettava, että jotkut avustajat tekevät työssään vaativia hoidollisia toimenpiteitä, vaikka laissa todetaan, ettei avustajatyöhön kuulukaan ensisijaisesti hoidolliset työt. Avustajien ammattitaitoa on varmasti vahvistettava sekä selvitettävä, minkälaista koulutusta he tähän vaativaan työhön tarvitsisivat. Avustajan ammatti on oikea, vaikea ja vastuullinen työ, josta tulee maksaa kunnollista palkkaa. Nämä tavoitteet eivät ole, eivätkä saa olla, ristiriidassa lain kehittämisen ja vaikeavammaisten oikeuksien takaamisen kanssa.

tiistaina

Huominen kasvaa tänään!

Syksyn poliittista keskustelua leimaa vahvasti lasten ja nuorten asema yhteiskunnassamme. Se tulee toivottavasti vaikuttamaan myös kuntavaalien äänestysaktiivisuuteen, sillä kunnat ovat olennaisesti juuri se päätöksentekotaso, jossa lasten ja nuorten hyvinvointiin liittyviä ratkaisuja tehdään.

Lapset ovat erilaisia ja perheet ovat erilaisia. Siksi myös lapsiperheistä puhuminen yhtenä joukkona ei tee oikeutta niille kovin erilaisille tarpeille ja haasteille, joita perheissä on.

Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelän on analysoinut vanhemmuuden tilaa nyky-yhteiskunnassa (teoksessa Opettajan vuosi). Hänen mukaansa vanhemmuus voi olla samanaikaisesti sekä heikompaa, että vahvempaa kuin aiemmin. Toisin sanoen lapsiperheetkin ovat jakautuneet hyvä- ja huono-osaisiin. Suuri enemmistö lapsista voi hyvin ja saa kotona hyvän tuen kasvulleen ja kehitykselleen. Sen sijaan vähemmistö vanhemmista ei osaa, ehdi taikka jaksa tukea ja kasvattaa lapsiaan monissa eri ristipaineissa.

Rimpelän analyysin mukaan vähemmistöä voisi ryhmitellä esimerkiksi: ”Toimeentulo-orjiin”, joiden suuri huoli on päivittäinen toimeentulo; ”Omien ongelmiensa lannistamiin”, joiden sairaus, mielenterveysongelmat tai päihteiden käyttö estävät lapsen hyvinvoinnin tukemisen; ”Yksinäisiin”, joilla muuttaminen tai rikkoutunut parisuhde on katkaissut yhteyden toimivaan läheistukeen; ”Ylihuolehtijoihin”, joiden oma lapsi hallitsee elämää ja lapsesta tulee perheelle kaikkea hallitseva projekti; sekä ”Kiireisiin laiminlyöjiin”, joilla oma työ tai vapaa-aika ajavat lapsen hyvinvoinnin ohitse.

Rimpelä toteaa, ettei moraalista vastuuta oikein voi langettaa näille vanhemmille (lukuun ottamatta viimeistä ryhmää), ellei todellista tukea ja apua anneta samalla näihin varsinaisiin ongelmiin. Toisin sanoen: toimeentulon parantamista, terveys-, mielenterveys- ja päihdetyötä, kotipalvelua, neuvolapalveluita ym.

Mutta tämä ei riitä. Rimpelä jatkaa pohdintaansa, ettei välttämättä ainut hukassa oleva asia olekaan vanhemmuus vaan ylipäätään aikuisuus. Monet muutokset yhteiskunnassamme ovat tapahtuneet valtavaa vauhtia ja nämä kehitystrendit koskevat monia muitakin maita. Suomessa tilanteen tekee erityiseksi sodan jälkeinen mittava teollistuminen, raju maaltapako ja nopea kaupungistuminen sekä yhteiskunnan rakentaminen pohjoismaisen hyvinvointimallin mukaisesti. Myöhempi merkittävä muutos on 1990-luvun alun syvä talouslama, jonka kyseenalaisia hedelmiä me poimimme tänäkin päivänä. Työttömyys nousi ennätyslukuihin ja kunnat joutuivat leikkaamaan rajusti hyvinvointipalveluistaan. Nyt, vuonna 2008 työttömyys ei ole meille merkittävä ongelma, mutta hyvinvointipalveluiden leikkaukset ja kehityksen pysähdys näkyvät jokapäiväisessä arjessa.

Luen poliitikkona ja sosiaalityöntekijänä kiinnostuksella analyyseja yhteiskuntamme tilasta. Etenkin tänä syksynä virinnyt keskustelu lasten ja nuorten hyvinvoinnista on ollut monipuolista ja oivalluksia tuottavaa. Poliitikkona kysymykseksi nousee, miten tutkimustieto ja yhteiskunnallinen keskustelu saadaan näkymään poliittisina tekoina. Tiedämme monista kunnista, että sosiaali- ja terveyssektorin budjetit ylittyvät säännöllisesti. Käytännössä vain lakisääteisiin menoihin varataan rahat ja niiden käyttäminen sentilleen ”varmistuu” juuri alibudjetoinnilla. Vaikka ministeriöt tuottavat laatusuosituksia, monissa kunnissa ollaan armottomassa tilanteessa, kun rahat riittävät vain lain kirjaimen täyttämiseen – ja sekin joskus rimaa hipoen.

Näen, että hyvinvointipalvelujen nostaminen niille kuuluvaan arvoonsa edellyttää valtiolta sitoutumista kunnissa tehtävän työn aitoon kehittämiseen. On unohdettava omituinen kahtiajako ”kuntien” ja ”valtion” kesken – joka ainut kunnassa asuva ihminen on Suomen kansalainen ja oikeutettu tasa-arvoisesti saataviin laadukkaisiin palveluihin asuinkunnastaan riippumatta. Palvelujen laadun ja saatavuuden kehittäminen edellyttää joissakin tilanteissa kuntarakenteiden muutoksia tai palvelurakenteiden tehostamista ja osaamisen lisäämistä. Joissakin kunnissa pitää varmasti entistä tarkemmin ohjata sosiaali- ja terveydenhoitoon sekä sivistystoimeen tarkoitetut valtionosuudet juuri niihin käyttökohteisiin. Joissakin kunnissa taas kaikki voitava on tehty, eikä sekään riitä. Valtion on viimekädessä riittävin budjettivaroin varmistettava kuntapalvelujen saatavuus. Jotta riman hipomisesta päästäisiin todella hyvään tilanteeseen ja aitoon hyvinvoinnin lisäämiseen, rahaa palvelutuotantoon tarvitaan lisää.

Raha ei kuitenkaan ratkaise kaikkea. Olemmeko ulkoistaneet yhteisöllisyyden maamme lukuisiin yhdistyksiin ja järjestöihin, unohdammeko että naapuri on lähimmäinen, opetetaanko lapsille liikaakin, ettei vieraiden kanssa saa puhua? Estääkö kiireinen, vaativa ja epävarma työelämämme pysähtymisen kuuntelemaan toisen ihmisen puhetta? Yhteisöllisyyttä ei voi ohjata ylhäältä, mutta yhteiskunnan olisi mahdollista luoda parempia edellytyksiä yhteisöllisyyden toteutumiselle.

Yksi paikka, jossa yhteisöllisyyteen voi myös oppia, on itsestään selvästi koulu. Suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksia ovat maksuton, tasa-arvoinen koulutusjärjestelmämme. Sellaisena koulua pitää kehittää myös tulevaisuudessa. Satsaukset peruskoulujen opetuksen kehittämiseen ja opetusryhmien pienentämiseen ovat tärkeitä. On tärkeää on, että opetusta kehitetään oppilaiden oppimisen ja kehityksen näkökulmasta – ei koulujärjestelmän.
Oppilaiden kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja oppimisen edellytyksiä on parannettava. Se edellyttää innostavan ja hyvän opetuksen lisäksi myös terveellistä kouluruokaa, koulukiinteistöjen ja pihojen hyvää kuntoa, riittävää oppilashuoltoa ja henkilökunnan ja opettajien jaksamista. Taide- ja taitoaineiden opetuksen lisääminen lisää koulupäivän elämyksellisyyttä, mutta koulupäivää voi myös elävöittää monin tavoin. Historiantunnin voi aloittaa taidehistorian avulla tai aamunavauksen yhteislaululla. Väheneviä liikuntatunteja on outoa murehtia, jos lapset viettävät välitunnit sisällä. Monia koulun käytäntöjä olisi syytä tarkastella elämysten ja yhteisöllisyyden lisäämisen kautta. Kouluviihtyvyys parantaa selkeästi oppimisen edellytyksiä ja vähentää riskiä syrjäytymiseen ja koulupudokkuuteen. Myös lisäresursseja tarvitaan. Kunnollinen satsaaminen koulujen kerhotoimintaan olisi tärkeää etenkin, kun kaupalliset harrastukset kallistuvat jatkuvasti ja jäävät yhä useampien lasten ja nuorten haaveeksi.

Politiikka on unelmia, mutta myös silmien avaamista, omantunnon kuuntelemista ja kovaa työtä arjen epäkohtien korjaamiseksi.