Ikäihmisten kotihoitoa vahvistettava

27.1.2015 Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer julkaisi tänään selvityksen, jonka mukaan kotihoito on yhä pahenevassa kriisissä. Olin sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän edustajana vastaanottamassa heidän terveisensä eduskunnassa.

Työntekijät ovat huolissaan asiakkaiden turvallisuudesta ja työnsä kuormittavuudesta. Peräti 95 prosenttia vastanneista oli huolissaan hoidon laadusta. Vanhustenhoidon kehittämisessä korostetaan paljon hoito- ja palvelusuunnitelman roolia, mutta vain 20 prosenttia vastaajista katsoi suunnitelmien toteutuvan hyvin arjessa.

Selvityksen tulokset ovat hälyttäviä. Omassa kodissaan asuu yhä enemmän iäkkäitä ihmisiä, jotka tarvitsevat monenlaista apua ja hoitoa. Monen vanhuksen luona on käytävä useita kertoja päivässä. Työn tehokkuutta on yritetty kasvattaa sälyttämällä yhä enemmän työtä yhdelle hoitajalle, mutta se on osoittautumassa kestämättömäksi malliksi. Ihmisten kanssa työskentely ei voi olla vain lyhyiden piipahdusten ja välttämättömimpien fyysisten tarpeiden täyttämistä, vaan iäkkään ihmisen luona on voitava viivähtää pidempi aika, pitää kädestä, kysellä kuulumiset ja olla oikeasti läsnä tilanteessa. Kun tämä ei kireän minuuttiaikataulutuksen vuoksi onnistu, työn laatu kärsii ja työn henkinen rasittavuus kasvaa.

Tämä on johtanut siihen, että SuPerin selvityksessä hoitoalan ammattilaisista työkyvyttömyyttä pelkäsi noin puolet vastaajista ja alan vaihtoa viimeisen vuoden aikana oli harkinnut kaksi kolmasosaa vastaajista. Nämä ovat hurjia lukuja. Hälytyskellojen pitäisi soida.

Yksi kehityslinja, joka sinänsä on ollut tavoitteiden mukaista, mutta on lähtenyt ajautumaan hallitsemattomaan suuntaan, on laitoshoidon vähentäminen. Vanhuspolitiikan tavoitteena on jo pitkään ollut kotona asumisen tukeminen ja sen vastaparina laitoshoidon purkaminen. Kuitenkin – vähän samoin kuin aikanaan mielenterveyslaitospaikkojen purun yhteydessä – avohoidon ja kotihoidon palveluihin ei ole satsattu tarvittavalla tavalla. Avopalveluiden käyttäjämäärät ovat nousseet merkittävästi, mutta henkilöstöä ei ole lisätty.

Heinäkuussa 2013 voimaan tullut vanhuspalvelulaki tavoittelee ikäihmisten osallisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä sekä mahdollisimman hyvää ja toimintakykyistä ikääntymistä. Tämä on tarkoitus turvata tarjoamalla mm. hyvä ja turvallinen asuminen, oikea-aikaiset ja laadukkaat palvelut ikäihmisen yksilöllisen tarpeen mukaisesti. Vanhuslain palveluissa nimenomaan kotiin annettavat ja muut avopalvelut ovat keskiössä. Lähtökohtana on, että ylivoimainen enemmistö vanhuksista elää omassa kodissaan mahdollisimman monta toimintakykyistä vuotta. Tavoitteena on saavuttaa vanhuspalveluiden laatusuosituksen linjaukset, joiden mukaan vanhainkodissa tai pitkäaikaisesti terveyskeskuksen vuodeosastolla asuu vuonna 2017 vain 2 prosenttia ikäihmisistä. Tämä luku on nyt vajaa 4 prosenttia.

Pidän tavoitetilaa tärkeänä, mutta se edellyttää muutamaa asiaa: ensinnäkään laitoshoidon vähentäminen ei voi tarkoittaa ympärivuorokautisen hoidon vähentämistä samassa suhteessa. Tehostettua palveluasumista pitää kehittää ja lisätäkin vanhusten määrän kasvaessa. Myös hoidon ja huolenpidon käytäntöjä pitää muuttaa niin, että ne aidosti tukevat ihmisen toimintakykyä ja hyvinvointia. Näiden lisäksi terveyden edistäminen ja toisaalta kuntouttava työote ovat aivan keskeisiä hyvän ja arvokkaan ikääntymisen turvaamisessa.

Omassa kodissa tarvitaan 50-vuotiaana erilaisia asioita kuin 80-vuotiaana. Siksi kotiin tehtävät muutostyöt antavat hyviä edellytyksiä kotona asumiseen. Riittävän kokoiset kylpyhuoneet, erilaiset tukivälineet, hissit ja kaikenlainen esteettömyys ovat erittäin tärkeitä kotona asumisen tueksi. Yksin asuminen ei ole aina paras vaihtoehto, ja silloin erilaiset perhekodit, ryhmäkodit, kevyemmät palveluasumisen muodot ja muut yhteisölliset ratkaisut ovat hyviä. Myös omaishoidon kehittäminen on olennaista, joten omaishoitajien työtä ja asemaa on tuettava.

Avopalveluiden ja kotiin tuotavien palveluiden kehittämiseen ja tarjontaan pitää kunnissa satsata kunnolla. Tarvitaan myös naapuriapua, yhteisöllisyyttä ja järjestöjen omaa vapaaehtoista toimea ja tukea.

Olen käynyt puhumassa useissa kymmenissä tilaisuuksissa vanhuspalvelulaista. Näissä keskusteluissa on vahvasti tullut esiin, että palvelutarpeen arviointiin pitää todella satsata ja kartoittaa myös perusteellisesti erilaiset hoidon, hoivan ja tukimuotojen vaihtoehdot. Palvelutarpeen arviointi pitää tehdä rehellisesti ja perusteellisesti eikä kunnassa olevien tai kunnan tarjoamien palveluiden saatavuuden perusteella.

Meillä asuu kotonaan edelleenkin suuri joukko ikääntyneitä, joiden todellista palvelutarpeen tilannetta ei tiedetä, koska arviointi tehdään kunnan omien kriteerien ja palvelutarjonnan mukaan, ei vanhuksien tai heidän omaistensa elämäntilanteen perusteella.

Meidän pitää pystyä entistä paremmin vastaamaan ihmisten yksilöllisiin tarpeisiin. Ikääntyvät ihmiset kuuluvat olennaisena osana sosiaalisesti eheään ja kestävään yhteiskuntaan. Ketään ei saa jättää yksin – ja hoitotyössä se koskee niin hoidettavaa kuin hoitajaakin!

Yksin asuminen ei saa johtaa yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen

"Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.." Nyt, kun joulun juhla-aika alkaa olla ohi ja viimeisetkin joulukuuset varistaneet neulasensa, monessa yhden hengen taloudessa huokaistaan helpotuksesta. Joulu perinteisesti kokoaa perheet ja läheiset yhteen ja juhlapyhinä moni yksin asuva saattaa tuntea yksinäisyyttä, vaikkei sitä muuten elämässä kokisikaan.  Yksin asuminen ei välttämättä tarkoita yksinäisyyttä mutta valitettavan usein näin kuitenkin on.

Valtiovarainministeri Antti Rinne on asettanut työryhmän yksin asuvien ihmisten elämäntilanteen parantamiseksi. Toimin tämän työryhmän puheenjohtajana. Tavoitteena on luoda toimenpide-esityksiä, joiden avulla yksin asuvien kokonaistilanne ja yksittäisten päätösten vaikuttavuus voidaan paremmin huomioida julkisen talouden suunnittelussa ja päätöksenteossa.

Yksin asuminen koskettaa yli miljoonaa ihmistä Suomessa, 41 % kotitalouksista - kyse ei siis ole pienestä ihmisjoukosta. Suurin osa heistä on työikäisiä ja 38% yli 65-vuotiaita.  On arvioitu, että tulevaisuudessa heistä ikääntyneiden määrä tulee kasvamaan kaikkein voimakkaimmin.

Yksin asuvien tilannetta on huomioitu todella vähän niin tutkimuksissa, suunnittelussa kuin myös päätöksenteossa. Tästä syystä on erittäin hyvä, että asia on otettu nyt kokonaisvaltaiseen erityistarkasteluun.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on tehnyt ensimmäistä kertaa laajempaa selvitystä yksinasuvien elämäntilanteesta. Raportti nosti monia asioita esille, mitkä vaativat vielä jatkoselvittelyä.  Pitää muistaa, että yksin asuvat on hyvin heterogeeninen ryhmä, eli kaikki havainnot eivät koske koko ryhmää. Lähes kaikkia kuitenkin koskee se, että päivittäiset peruskustannukset muodostuvat yhden hengen talouksille kalliimmiksi. Esimerkiksi asuminen ja asumiseen liittyvät kulut kuten sähkö-, kiinteistövero, jätemaksut, erilaiset kodin hankinnat, verotuksen kotitalousvähennys, liikkuminen, matkustaminen ja ruoka tulevat yhdelle ihmiselle suhteellisesti kalliimmaksi kuin kahdelle.

Tilastojen mukaan yksin asuvat tarvitsevat myös muita useammin asumistukea ja toimeentulotukea, mikä puolestaan kertoo pienituloisuudesta. Raportti osoitti myös, että yksin asuvien koettu terveys on huonompi, psyykkinen kuormittuneisuus, masennus ja yksinäisyys ovat yleisiä, toiminta- ja työkyky ovat huonompia ja elintavat helposti epäterveellisempiä kuin parisuhteessa elävillä.

Nämä ovat vakavia huomioita, joihin työryhmämme syvällisemmin nyt paneutuu. Meidän on tärkeä tunnistaa yksin asuvien ihmisten erityiskysymykset. Tämä on erityisen tärkeää kun tiedämme, että yksin asuvien ikääntyneiden määrä kasvaa. Kaikilla ei ole läheisyydessä ihmistä, joka auttaa.

Päivittäisistä toimista selviytyminen on yksi keskeinen tekijä ikäihmisten elämänlaadulle. Turvallinen ja viihtyisä asuminen, helposti saavutettavat palvelut sekä sosiaalinen kanssakäyminen ja ihmissuhteet vaikuttavat terveyteen ja hyvinvointiin. Kunnan palveluiden ohella läheisten ja ystävien, mutta myös yhdistysten ja vapaaehtoistyön rooli yksin asuvien tukena on tulevaisuudessa yhä suurempi. Ketään ei saa jättää yksin - kyse on välittämisestä, joka koskettaa meitä kaikkia.