Viisas vanhuus

Vanhusten viikkoa vietettiin tänä vuonna teemalla viisas vanhuus. Me kaikki tunnemme sanonnan nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus. Vanhuuden viisauteen liittyy harkintakyky, kyky ymmärtää omien tekojen seurauksia ja syy-yhteyksiä. Nuoruuden hulluun huimapäisyyteen taas liitetään ajattelemattomuus ja säntäily mielijohteiden perässä.
Varmasti sanonnassa on totuuttakin mukana. On kai selvää, että elämänkokemus lisää viisautta. Toisaalta tiedämme, että jotkut eivät opi koskaan – ja toiset taas vallan villiintyvät vanhuusiässään. Meitä on siis moneen junaan, monenlaisia ihmisiä, erilaisia elämänkokemuksia ja elämäntarinoita. Jokainen niistä – ja jokainen meistä – yhtä tärkeä ja merkityksellinen.

Kunpa saisimme sen viisauden myös vanhuspolitiikkaan. Tarkoitan sitä, että näkisimme paremmin vanhuuden arvon ja osaisimme tehdä päätöksiä lähtien ihmisestä, vanhuksesta – tai ikääntyvästä kuntalaisesta - emmekä lähtisi ajattelemaan päätöksiä pelkästään taloudellisina kysymyksinä.
Varmasti kaikki ovat kuulleet sanottavan ettei ole varaa, kunnalla tai budjetissa ei ole varaa. Kysyisin mieluummin: onko meillä varaa jättää huomioimatta vanhuksia ja heidän todellisia tarpeitaan. Miten se näkyy budjetissa?
Tiedämme, että yhä useampi ikäihminen voi tänä päivänä hyvin. He ovat valtava voimavara yhteiskunnassamme. He ovat kuluttajia, veronmaksajia, vapaaehtoistyöntekijöitä, auttavat nuorempia sukupolvia erilaissa elämäntilanteissa. He ovat ihmisiä, jotka ovat tottuneet kantamaan vastuuta – niin itsestään kuin läheisistään.Jotta ikäihminen voisi elää hyvää vanhuutta, hänen tarpeensa ja näkemyksensä on otettava entistä vahvemmin huomioon.
Meidän tulee arvioida päätöksiä myös tulevaisuuden investointeina. Mikä on päätöstemme vaikuttavuus? Vaikuttavuudelle annetaan edelleen liian vähän painoarvoa. Panostamalla ihmisen hyvinvointiin tänään voimme säästää huomisen kustannuksista. Sama ajatukseni koskee kaikkea ihmisiin kohdistuvaa politiikkaa, ei vain vanhustyötä. Kyse on arvoista ja arvovalinnoista.

Yhä useammin kuulen keski-ikäisten ihmisten hankkivan yksityisiä vakuutuksia, eläkkeitä, sijoitustilejä. Monet tekevät näitä sijoituksiaan – ei rikastuakseen, vaan – taatakseen vanhuudenpäivänsä. Liian usein kuulee, että ihmisten luottamus suomalaiseen yhteisvastuuseen ja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuteen on epävarmalla pohjalla. Pelätään, kuinka selviydytään vanhuudesta. Joidenkin mielestä ei kannata maksaa veroja, sillä siitä ei saa itselleen riittävästi hyötyä. Ennemmin kannattaa laittaa raha säästöön pahan päivän varalle. Ja – onhan naapurikin laittanut, uskotaan.

Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus perustuu luottamukseen. Ihmisten pitää luottaa – pitää tietää, että järjestelmä toimii myös huomispäivänä. Meidän pitää voida luottaa siihen, että sairas saa terveydenhoitoa ja tarvitsemansa lääkkeet, että vammautunut saa kuntoutusta, että lapsi saa opetusta, että vanhus saa hoivaa - ja että kirjaston käyttäjä saa luettavaa.
Ihmisten täytyy luottaa siihen, että maksamalla veroja hän saa tarvittavat laadukkaat palvelut eri elämäntilanteissa. Tästä on aina ollut kyse kun puhutaan pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta.

Valitettavasti viime vuosina tilanne on muuttunut. Tuloerot ovat kasvaneet ja palveluiden kenttä on lähtenyt eriytymään. Ihmiset haluaisivat käyttää julkisia terveydenhuollon palveluja. Ongelmaksi on tullut, että julkisen terveydenhuollon resurssit ovat liian vähäiset, jonka takia ihmiset ovat joutuneet turvautumaan yksityisiin palveluntuottajiin.Yksityiset palveluntuottajat ovat hyvä täydentäjä kuntapalveluille, mutta kunnan on taattava, että julkiset palvelut ovat palvelurakenteen perusta ja kaikkien kuntalaisten käytettävissä.
Uskoisin - ja toivon - että viime aikoina tapahtunut voimakas havahtuminen perusterveydenhuollon heikkoon tilaan tuo aidon muutoksen terveydenhuollon toimintaan. Terveydenhuollon kahtiajakautuminen on estettävä ja turvattava kaikille ihmisille hyvä hoito oikeaan aikaan ja mieluiten lähipalveluna.

Suomalaisen vanhuspolitiikan tavoitteena on edistää ikääntyvien toimintakykyä ja itsenäistä elämää. Tavoitteena on, että mahdollisimman moni ikääntyvä voi elää laadukasta elämää omassa kodissaan. Viime keväänä uudistettiin ikäihmisten palveluja koskevat laatusuositukset ja vanhusten palveluihin liittyvät yleiset linjaukset. Käytännössä ehkä merkittävin linjaus on, että tulevaisuudessa ainoastaan 3% yli 75-vuotiasta ihmisistä hoidetaan laitoksessa ja 97 % kotona tai palveluasunnoissa. Tämä on merkittävä linjapäätös, sillä se tarkoittaa sitä, että palveluja on kehitettävä entistä voimakkaammin siten, että ihmiset saavat tarvittavat palvelut kotiin. Se edellyttää myös selkeää panostamista avopalveluiden monipuoliseen kehittämiseen. Lisäksi suurena haasteena on turvata riittävä henkilöstö lisääntyviin vanhusten palveluihin.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnassa on parasta aikaa käsittelyssä lainsäädäntö, joka velvoittaa kuntia tekemään kaikille yli 75-vuotiaille palvelutarpeen arvioinnin jos henkilö sitä haluaa. Ongelmana on, että palvelutarpeen arviointi ei ainoastaan riitä, vaan tarvitaan myös sitoutumista arvioinnin jälkeen palveluiden tuottamiseen. Ihmisten on saatava tarvitsemansa palvelut, jotka todetaan arvioinnin yhteydessä. Tosiasia on, että vanhukset saavat hyvin kirjavasti palveluja eri puolilla Suomea. Nykyinen lainsäädäntö ei turvaa yhtäläistä ja tasa-arvoista oikeutta kaikille. Mielestäni on erittäin tärkeää, että sitovaa lainsäädäntöä myös vanhusten palveluihin ryhdytään pikaisesti kehittämään, jotta voimme turvata kaikille ikääntyville ihmisille hyvät palvelut riippumatta asuinkunnasta.

Ikäihmisten laatusuositusten keskeistä sisältöä on myös terveyden edistämisen ajatus. Se on viisasta vanhuspolitiikkaa. Terveyden edistämisen tavoitteena on parantaa elämänlaatua ja vaikuttaa pitkäjänteisesti ja suunnitelmallisesti ihmisten hyvinvointiin. Terveyden edistämiseen satsaaminen on sekä inhimillisesti oivallista vanhustyötä että taloudellisesti ajatellen erittäin järkevää. Se on kokonaisvaltaista toimintaa, johon tarvitaan hyvää neuvontaa ja palveluohjausta sekä asiakkaan omaa oivallusta ja sitoutumista oman hyvinvoinnin edistämiseen. Esimerkiksi ruokavaliomuutokset terveellisempään ja monipuolisempaan suuntaan ovat viime kädessä kiinni omasta päätöksestä.
Parhaimmillaan terveyttä edistämällä vältetään sairastumista, estetään ja hidastetaan yleiskunnon heikentymistä sekä estetään raskaita laitoshoitoja. Usein esimerkiksi liikuntakyky mahdollistaa ulkoilun ja ystävien tapaamisen, millä on suunnaton merkitys mielenterveydelle ja hyvinvoinnille.

Toisaalta pelkkä liikuntakyky ei riitä, jos ympäristössä on paljon esteitä tai palvelut ovat kaukana. Siksi terveyden edistämistä pitää ajatella monipuolisesti ja nimenomaan ikäihmisen näkökulmasta. Kuljetuspalvelut, kutsutaksit, lähipalvelut, kevyen liikenteen väylät, esteettömät asunnot, hissit ja lähiympäristö - nämä kaikki kuuluva osana ikäihmisen terveyden edistämiseen.

Tulevaisuudessa yhä useampi omainen kantaa entistä suurempaa vastuuta läheistensä hoidosta. Tällöin myös omaishoitajien määrä tulee kasvamaan. Hallituksen sosiaaliturvauudistusta laativa SATA-komitea valmistelee myös uutta omaishoidon lainsäädäntöä. Alustavien tietojen mukaan merkittävin uudistus siinä olisi, että omaishoidontuki siirtyisi Kelalle ja muu palvelun tuottaminen jäisi kunnalle.

Toimin Omaishoitajat ja läheiset liiton hallituksen varapuheenjohtajana. Liittomme tukee perusajatusta, että tuki siirtyisi Kelalle. Olemme myös kehittäneet mittaristoa ja kriteereitä omaishoidolle. Tavoitteena on, että nämä tulisivat osaksi uutta lainsäädäntöä, jotta omaishoitajuuden erityispiirteet tunnistettaisiin entistä paremmin ja jotta omaishoitajia kohdeltaisiin tasavertaisesti eri puolilla Suomea. Näin ei tällä hetkellä valitettavasti tapahdu.
Kannamme suurta huolta omaishoitajien jaksamisesta, sillä kunnat eivät pysty nykyiselläkään lainsäädännöllä turvaamaan kaikille omaishoitajille edes tarvittavia vapaapäiviä. Tästä syystä pidämme ehdottoman tärkeänä, että omaishoitajien palveluja kehitetään ja vahvistetaan huomattavasti nykyisestä.

Toisin kuin pääministeri Vanhanen, joka pohtii missä kulkee omaishoidon ja lähimmäisenrakkauden välinen raja (niin kuin omaishoitosopimus poistaisi rakkauden!), minun mielestäni omaishoitajuutta pitäisi kehittää ja hoitajuuteen kannustaa. Esimerkiksi tarjoamalla omaishoitajien vapaapäivinä annettavat tukipalvelut maksuttomina voisimme lisätä omaishoitajuuden houkuttelevuutta. Samoin omaishoitoon liittyvät palvelut tulee olla paremmin säädeltyjä ja kohtuuhintaisia, jotta ihmisillä on varaa hankkia tarvittavat palvelut.
Yksi ajatus olisi myös tarjota omaishoitajalle säännölliset terveystarkastukset ja maksuton terveydenhuolto. Nämä olisivat kohtuullisia satsauksia tähän arvokkaaseen työhön.

Omaishoidon kehittäminen vastaamaan paremmin myös työelämän ja hoidon yhteensovittamista olisi tärkeää. Yksi suuri kysymys on myös niiden omaishoitajien aseman parantaminen, jotka eivät ole tuen eivätkä myöskään palvelujärjestelmän piirissä. Heitä on omaishoitajista suuri enemmistö, ja he ovat tällä hetkellä tavallaan lainsuojattomia.

Vanhustenhoidon haasteet ovat suuret. Meidän tulisi nähdä viisaasti mikä elämässä on tärkeää. Me tarvitsemme luottamusta toisiimme ja yhteiskuntaan, me tarvitsemme välittämistä, huolenpitoa ja yhteisöllisyyttä. Meidän täytyy huolehtia siitä, että jokainen meistä voi luottaa tulevaisuuteen, siihen ettei kukaan jää yksin, vaan jokaisesta huolehditaan kaikissa elämäntilanteissa.