Huominen kasvaa tänään!

Syksyn poliittista keskustelua leimaa vahvasti lasten ja nuorten asema yhteiskunnassamme. Se tulee toivottavasti vaikuttamaan myös kuntavaalien äänestysaktiivisuuteen, sillä kunnat ovat olennaisesti juuri se päätöksentekotaso, jossa lasten ja nuorten hyvinvointiin liittyviä ratkaisuja tehdään.

Lapset ovat erilaisia ja perheet ovat erilaisia. Siksi myös lapsiperheistä puhuminen yhtenä joukkona ei tee oikeutta niille kovin erilaisille tarpeille ja haasteille, joita perheissä on.

Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelän on analysoinut vanhemmuuden tilaa nyky-yhteiskunnassa (teoksessa Opettajan vuosi). Hänen mukaansa vanhemmuus voi olla samanaikaisesti sekä heikompaa, että vahvempaa kuin aiemmin. Toisin sanoen lapsiperheetkin ovat jakautuneet hyvä- ja huono-osaisiin. Suuri enemmistö lapsista voi hyvin ja saa kotona hyvän tuen kasvulleen ja kehitykselleen. Sen sijaan vähemmistö vanhemmista ei osaa, ehdi taikka jaksa tukea ja kasvattaa lapsiaan monissa eri ristipaineissa.

Rimpelän analyysin mukaan vähemmistöä voisi ryhmitellä esimerkiksi: ”Toimeentulo-orjiin”, joiden suuri huoli on päivittäinen toimeentulo; ”Omien ongelmiensa lannistamiin”, joiden sairaus, mielenterveysongelmat tai päihteiden käyttö estävät lapsen hyvinvoinnin tukemisen; ”Yksinäisiin”, joilla muuttaminen tai rikkoutunut parisuhde on katkaissut yhteyden toimivaan läheistukeen; ”Ylihuolehtijoihin”, joiden oma lapsi hallitsee elämää ja lapsesta tulee perheelle kaikkea hallitseva projekti; sekä ”Kiireisiin laiminlyöjiin”, joilla oma työ tai vapaa-aika ajavat lapsen hyvinvoinnin ohitse.

Rimpelä toteaa, ettei moraalista vastuuta oikein voi langettaa näille vanhemmille (lukuun ottamatta viimeistä ryhmää), ellei todellista tukea ja apua anneta samalla näihin varsinaisiin ongelmiin. Toisin sanoen: toimeentulon parantamista, terveys-, mielenterveys- ja päihdetyötä, kotipalvelua, neuvolapalveluita ym.

Mutta tämä ei riitä. Rimpelä jatkaa pohdintaansa, ettei välttämättä ainut hukassa oleva asia olekaan vanhemmuus vaan ylipäätään aikuisuus. Monet muutokset yhteiskunnassamme ovat tapahtuneet valtavaa vauhtia ja nämä kehitystrendit koskevat monia muitakin maita. Suomessa tilanteen tekee erityiseksi sodan jälkeinen mittava teollistuminen, raju maaltapako ja nopea kaupungistuminen sekä yhteiskunnan rakentaminen pohjoismaisen hyvinvointimallin mukaisesti. Myöhempi merkittävä muutos on 1990-luvun alun syvä talouslama, jonka kyseenalaisia hedelmiä me poimimme tänäkin päivänä. Työttömyys nousi ennätyslukuihin ja kunnat joutuivat leikkaamaan rajusti hyvinvointipalveluistaan. Nyt, vuonna 2008 työttömyys ei ole meille merkittävä ongelma, mutta hyvinvointipalveluiden leikkaukset ja kehityksen pysähdys näkyvät jokapäiväisessä arjessa.

Luen poliitikkona ja sosiaalityöntekijänä kiinnostuksella analyyseja yhteiskuntamme tilasta. Etenkin tänä syksynä virinnyt keskustelu lasten ja nuorten hyvinvoinnista on ollut monipuolista ja oivalluksia tuottavaa. Poliitikkona kysymykseksi nousee, miten tutkimustieto ja yhteiskunnallinen keskustelu saadaan näkymään poliittisina tekoina. Tiedämme monista kunnista, että sosiaali- ja terveyssektorin budjetit ylittyvät säännöllisesti. Käytännössä vain lakisääteisiin menoihin varataan rahat ja niiden käyttäminen sentilleen ”varmistuu” juuri alibudjetoinnilla. Vaikka ministeriöt tuottavat laatusuosituksia, monissa kunnissa ollaan armottomassa tilanteessa, kun rahat riittävät vain lain kirjaimen täyttämiseen – ja sekin joskus rimaa hipoen.

Näen, että hyvinvointipalvelujen nostaminen niille kuuluvaan arvoonsa edellyttää valtiolta sitoutumista kunnissa tehtävän työn aitoon kehittämiseen. On unohdettava omituinen kahtiajako ”kuntien” ja ”valtion” kesken – joka ainut kunnassa asuva ihminen on Suomen kansalainen ja oikeutettu tasa-arvoisesti saataviin laadukkaisiin palveluihin asuinkunnastaan riippumatta. Palvelujen laadun ja saatavuuden kehittäminen edellyttää joissakin tilanteissa kuntarakenteiden muutoksia tai palvelurakenteiden tehostamista ja osaamisen lisäämistä. Joissakin kunnissa pitää varmasti entistä tarkemmin ohjata sosiaali- ja terveydenhoitoon sekä sivistystoimeen tarkoitetut valtionosuudet juuri niihin käyttökohteisiin. Joissakin kunnissa taas kaikki voitava on tehty, eikä sekään riitä. Valtion on viimekädessä riittävin budjettivaroin varmistettava kuntapalvelujen saatavuus. Jotta riman hipomisesta päästäisiin todella hyvään tilanteeseen ja aitoon hyvinvoinnin lisäämiseen, rahaa palvelutuotantoon tarvitaan lisää.

Raha ei kuitenkaan ratkaise kaikkea. Olemmeko ulkoistaneet yhteisöllisyyden maamme lukuisiin yhdistyksiin ja järjestöihin, unohdammeko että naapuri on lähimmäinen, opetetaanko lapsille liikaakin, ettei vieraiden kanssa saa puhua? Estääkö kiireinen, vaativa ja epävarma työelämämme pysähtymisen kuuntelemaan toisen ihmisen puhetta? Yhteisöllisyyttä ei voi ohjata ylhäältä, mutta yhteiskunnan olisi mahdollista luoda parempia edellytyksiä yhteisöllisyyden toteutumiselle.

Yksi paikka, jossa yhteisöllisyyteen voi myös oppia, on itsestään selvästi koulu. Suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksia ovat maksuton, tasa-arvoinen koulutusjärjestelmämme. Sellaisena koulua pitää kehittää myös tulevaisuudessa. Satsaukset peruskoulujen opetuksen kehittämiseen ja opetusryhmien pienentämiseen ovat tärkeitä. On tärkeää on, että opetusta kehitetään oppilaiden oppimisen ja kehityksen näkökulmasta – ei koulujärjestelmän.
Oppilaiden kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja oppimisen edellytyksiä on parannettava. Se edellyttää innostavan ja hyvän opetuksen lisäksi myös terveellistä kouluruokaa, koulukiinteistöjen ja pihojen hyvää kuntoa, riittävää oppilashuoltoa ja henkilökunnan ja opettajien jaksamista. Taide- ja taitoaineiden opetuksen lisääminen lisää koulupäivän elämyksellisyyttä, mutta koulupäivää voi myös elävöittää monin tavoin. Historiantunnin voi aloittaa taidehistorian avulla tai aamunavauksen yhteislaululla. Väheneviä liikuntatunteja on outoa murehtia, jos lapset viettävät välitunnit sisällä. Monia koulun käytäntöjä olisi syytä tarkastella elämysten ja yhteisöllisyyden lisäämisen kautta. Kouluviihtyvyys parantaa selkeästi oppimisen edellytyksiä ja vähentää riskiä syrjäytymiseen ja koulupudokkuuteen. Myös lisäresursseja tarvitaan. Kunnollinen satsaaminen koulujen kerhotoimintaan olisi tärkeää etenkin, kun kaupalliset harrastukset kallistuvat jatkuvasti ja jäävät yhä useampien lasten ja nuorten haaveeksi.

Politiikka on unelmia, mutta myös silmien avaamista, omantunnon kuuntelemista ja kovaa työtä arjen epäkohtien korjaamiseksi.